Sisällysluettelo
- Kun luonnollinen kauneus alkaa tuntua virheeltä
- Ulkonäköä koskevien kommenttien vaikutus
- Kun väsyy taistelemaan omaa peilikuvaansa vastaan
- Itsensä hyväksymisen harjoitus: katso epätäydellisyyksiäsi lempeydellä
- Miten muuttaa tapaa, jolla puhut itsellesi peilin edessä
- Piirteesi kertovat tarinan, eivät virhettä
Seuraa Patricia Alegsaa Pinterestissä!
Déjame compartir una experiencia contigo.
Muistan, kun olin lapsi ja kuljin meikkiosastolla hämärästi valaistuissa liikkeissä. Kaikki tuntui minusta uteliaalta: pienet siveltimet, puuterit, kynät, pikkuruiset purkit. Minusta tuntui, että nuo esineet saattoivat muuttaa ihmisen sekä tekijäksi että luomukseksi samaan aikaan.
Mutta oli yksi tuote, joka kiinnitti huomioni aina: luomivärit.
En halunnut niitä. En tuntenut tarvetta käyttää niitä. Mutta ne kiehtoivat minua.
Minusta oli kaunis ajatus lisätä väriä silmien ympärille, aivan kuin kasvot olisivat kangas ja jokainen katse voisi kertoa erilaisen tarinan.
Kun näin purppuran luomivärin, teini-ikäinen ylpeyteni paisui vähän. Minulla oli jo tuo väri luonnostaan silmieni ympärillä. Olin syntynyt sen kanssa. Kutsuin sitä viattomuudellani “perinnölliseksi meikiksi”.
Hetkeksi tunsin itseni kauniiksi. Oikeasti kauniiksi.
Sitten näin silmänympärysvoiteet. Tarkemmin sanottuna tummien silmänalusten peitevoiteen.
Peite.
Tuo sana jäi minuun kiinni.
Silloin aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa ulkonäköäni.
Miksi jokin niin luonnollinen kehossani, jokin, jota en ollut koskaan pitänyt pahana, tarvitsi yhtäkkiä korjaamista ja peittämistä? Voisiko joku todella ajatella, että silmieni ympärillä oleva herkkä iho on hirveä?
Siitä alkoi epämukava matka. Matka, jolla yritin piilottaa kasvot, joiden kanssa olin syntynyt.
Jos minulla ei ollut aikaa meikata silmieni alle, käytin laseja kääntääkseni huomion muualle. Halusin välttää sitä, että joku tuijottaisi tummia silmänaluksiani liian pitkään. Halusin välttää sitä, että kasvojani pidettäisiin “liian tummana”, “liian väsyneenä” tai yksinkertaisesti “vääränä”.
Ja kaikkein surullisinta on se, että ennen kuin kuulin nuo ajatukset ulkopuolelta, en vihannut tätä puolta itsessäni.
Joskus niin käy. Emme synny hylkäämään kehoamme. Usein opimme tekemään niin kommenttien, vertailun, mainosten, filttereiden, katseiden tai huolimattomasti lausuttujen sanojen kautta.
Kerran katselin tummia silmänaluksiani peilistä halveksuen pitkän aikaa. Kaiken vuoksi, koska poika, josta en edes pitänyt, oli sanonut, että tummat silmänaluset ovat ällöttävät.
Hän puhui James Deanista kulissien takana musiikkiharjoituksissa.
“Ew”, hän sanoi. “Tummat silmänaluset tekevät hänestä ruman.”
Hän ei puhunut minusta. Mutta mieleni otti sen niin kuin hän olisi osoittanut kasvojani sormellaan.
Eräänä aamuna heräsin, katsoin peiliin ja jostain syystä en inhonnutkaan sen päivän tummia silmänalusia. Näin itseni ihmisenä. Näin itseni todellisena. Uskalsin jopa mennä kouluun ilman meikkiä.
Mutta tuo pieni rohkeus kesti vain hetken.
Opettaja sanoi, että näytin väsyneeltä. Sitten yksi koulun kauneimmista tytöistä kysyi, tunsinko oloni sairaaksi.
Kai näytin sinä päivänä sairaalta ja väsyneeltä. Tai ehkä näytin vain itseltäni.
Ironista on, että näennäisesti harmittomien kommenttien jälkeen tunsin itseni kyllä sairaaksi ja väsyneeksi. En ulkonäköni vuoksi, vaan häpeän vuoksi, joka aktivoitui sisälläni.
Aloin miettiä, mitkä muut asiat ihmiset eivät pitäneet kasvoissani.
Eivätkö kauneusmerkkini olleetkaan kauniita? Ärsyttikö jotakuta pieni pisama oikean silmäni alla? Jos joku tulisi tarpeeksi lähelle huomatakseen pienen lohkeaman hampaassani, irvistäisikö hän?
Tuli piste, jossa mikään kehossani ei tuntunut olevan turvassa kritiikiltä. Ei edes ne osat, joita olin ennen rakastanut.
Näin epävarmuus usein toimii: se alkaa yhdestä yksityiskohdasta ja yrittää sitten vallata kaiken.
Lopulta tunsin, kuinka uupumus valtasi minut.
Se ei ollut pelkkää fyysistä väsymystä. Se oli sitä, että valvoin itseäni jatkuvasti. Tarkistin kasvojani jokaisesta peilistä. Mietin, katsoiko joku juuri sitä, mitä yritin piilottaa.
Pohdin, kertoisinko joskus toiselle ihmiselle kaikki nuo minusta löytämäni “totuudet”, jotka tuntuivat minusta loukkaavilta.
Vastaus oli selvä ja välitön: en. En missään tapauksessa.
Sitten mieleen nousi toinen, paljon tärkeämpi kysymys:
Jos en puhuisi toiselle ihmiselle näin, miksi sallisinkaan itseni uskoa, että minun pitäisi vihata itseäni?
Oli aika katsoa itsetuntoani rehellisesti. Ei teeskennellä täydellistä varmuutta. Ei sanoa itselleni kauniita lauseita uskomatta niitä. Vaan alkaa kohdella itseäni hieman suuremmalla kunnioituksella.
Jos olet samankaltaisessa prosessissa, voi olla hyödyllistä lukea myös miten aloittaa itsensä hyväksyminen keskittymällä siihen, mitä rakastat. Joskus kyse ei ole siitä, että alkaisi rakastaa kaikkea kerralla, vaan siitä, että lakkaa hyökkäämästä itseään vastaan joka päivä.
Päätin tarttua toimeen ja tein inventaarion kaikista piirteistä, joita halveksin itsessäni.
Ensimmäisenä kynääni ilmestyivät tummat silmänalukseni.
Siitä työ alkoi. Mutta siinä myös sota saattoi päättyä.
Sen sijaan, että olisin nähnyt ne läiskinä, aloin kuvitella tummat silmänalukseni pieniksi kuiksi silmieni alla olevassa avaruudessa. Pehmeäksi mysteeriksi sieluni ikkunoiden ympärillä.
Ja tiedätkö mitä? Voin myös valita nähdä ne perheeltäni perittynä jälkenä. Historian merkkinä. Veren, unen, muistin ja elämän jättämänä jälkenä.
En tarvinnut tehdä niistä virhettä, jotta maailma ymmärtäisi ne. En tarvinnut peittää niitä joka päivä ansaitakseni tuntea oloni siistiksi ja kelpaavaksi.
Tietenkin voin meikata, jos haluan. Voin leikkiä väreillä, tekstuureilla ja hehkuilla. Ongelma ei ollut meikissä. Ongelma oli se, että käytin sitä pelosta käsin, aivan kuin luonnollisten kasvojeni pitäisi pyytää anteeksi.
Ero on valtava: yksi asia on koristautua mielihyvästä, ja aivan toinen on piiloutua häpeästä.
Jos sinun on tänään vaikea hyväksyä jokin osa itsessäsi, aloita tarkkailemalla kieltä, jota käytät itseäsi kohtaan.
Sinun ei tarvitse siirtyä hetkessä ajatuksesta “vihaan tätä” ajatukseen “rakastan tätä”. Tuo harppaus voi tuntua teennäiseltä. Mutta voit kokeilla lempeämpiä ja realistisempia lauseita:
Voit myös kirjoittaa tunteesi ylös. Paperille paneminen auttaa hiljentämään mielen melua. Jos tämä ajatus tuntuu sinusta hyödylliseltä, tämä artikkeli aiheesta miten päiväkirjan kirjoittaminen auttaa kasvamaan sisäisesti voi tarjota sinulle ohjausta yksinkertaisen ja hyvin inhimillisen keinon kautta.
Ja jos huomaat, että epävarmuutesi kumpuaa vanhoista haavoista, toistuvasta kritiikistä tai mahdottomista vaatimuksista, älä tuomitse itseäsi. Joskus tarvitsemme aikaa, tukea ja uusia kokemuksia rakentaaksemme uudelleen suhteemme kehoomme.
Jos joku vastustaa omia erityispiirteitään, haluan sanoa sinulle jotain lempeästi.
Ehkä toinen kulmakarvasi on hieman korkeammalla kuin toinen. Ehkä sinulla on jälki leuan alla. Ehkä otsassa on arpi lapsuuden onnettomuudesta, joka parani huonosti. Ehkä nenäsi ei sovi muodin standardeihin. Arpia. Pisamia. Läiskiä. Epätäydellisiä hampaita. Tummia silmänalusia. Poimuja. Tekstuureja.
Mikään niistä ei tee sinua vähemmän arvokkaaksi.
Epätäydellisyys, kun lakkaamme katsomasta sitä julmuudella, voi muuttua syvästi upeaksi. Se voi olla muistia. Se voi olla luonnetta. Se voi olla identiteettiä.
Voit jopa muuttua oman tarinasi etsiväksi, katsetta muuntavaksi noidaksi, taiteilijaksi, joka luo kauneutensa yksinkertaisesti olemalla se, joka on.
Syventääksesi tätä matkaa, sinua voi myös tukea todellisen itsesi löytäminen, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Sillä itsensä hyväksyminen ei aina ole mukavaa, mutta se on usein vapauttavaa.
Tänään valitsen katsoa tummia silmänaluksiani toisin.
En virheenä.
Enkä minään, mikä minun täytyy korjata ennen kuin voin astua maailmaan.
Vaan pieninä omana kuunani. Pehmeänä varjona, joka kuuluu myös valooni. 🌙
Rakas sydän, tummat silmänaluksesi ovat kauniit. Eikä sinun tarvitse pyyhkiä itseäsi pois ansaitaksesi rakkautta.
Muistan, kun olin lapsi ja kuljin meikkiosastolla hämärästi valaistuissa liikkeissä. Kaikki tuntui minusta uteliaalta: pienet siveltimet, puuterit, kynät, pikkuruiset purkit. Minusta tuntui, että nuo esineet saattoivat muuttaa ihmisen sekä tekijäksi että luomukseksi samaan aikaan.
Mutta oli yksi tuote, joka kiinnitti huomioni aina: luomivärit.
En halunnut niitä. En tuntenut tarvetta käyttää niitä. Mutta ne kiehtoivat minua.
Minusta oli kaunis ajatus lisätä väriä silmien ympärille, aivan kuin kasvot olisivat kangas ja jokainen katse voisi kertoa erilaisen tarinan.
Kun näin purppuran luomivärin, teini-ikäinen ylpeyteni paisui vähän. Minulla oli jo tuo väri luonnostaan silmieni ympärillä. Olin syntynyt sen kanssa. Kutsuin sitä viattomuudellani “perinnölliseksi meikiksi”.
Hetkeksi tunsin itseni kauniiksi. Oikeasti kauniiksi.
Kun luonnollinen kauneus alkaa tuntua virheeltä
Sitten näin silmänympärysvoiteet. Tarkemmin sanottuna tummien silmänalusten peitevoiteen.
Peite.
Tuo sana jäi minuun kiinni.
Silloin aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa ulkonäköäni.
Miksi jokin niin luonnollinen kehossani, jokin, jota en ollut koskaan pitänyt pahana, tarvitsi yhtäkkiä korjaamista ja peittämistä? Voisiko joku todella ajatella, että silmieni ympärillä oleva herkkä iho on hirveä?
Siitä alkoi epämukava matka. Matka, jolla yritin piilottaa kasvot, joiden kanssa olin syntynyt.
Jos minulla ei ollut aikaa meikata silmieni alle, käytin laseja kääntääkseni huomion muualle. Halusin välttää sitä, että joku tuijottaisi tummia silmänaluksiani liian pitkään. Halusin välttää sitä, että kasvojani pidettäisiin “liian tummana”, “liian väsyneenä” tai yksinkertaisesti “vääränä”.
Ja kaikkein surullisinta on se, että ennen kuin kuulin nuo ajatukset ulkopuolelta, en vihannut tätä puolta itsessäni.
Joskus niin käy. Emme synny hylkäämään kehoamme. Usein opimme tekemään niin kommenttien, vertailun, mainosten, filttereiden, katseiden tai huolimattomasti lausuttujen sanojen kautta.
Ulkonäköä koskevien kommenttien vaikutus
Kerran katselin tummia silmänaluksiani peilistä halveksuen pitkän aikaa. Kaiken vuoksi, koska poika, josta en edes pitänyt, oli sanonut, että tummat silmänaluset ovat ällöttävät.
Hän puhui James Deanista kulissien takana musiikkiharjoituksissa.
“Ew”, hän sanoi. “Tummat silmänaluset tekevät hänestä ruman.”
Hän ei puhunut minusta. Mutta mieleni otti sen niin kuin hän olisi osoittanut kasvojani sormellaan.
Eräänä aamuna heräsin, katsoin peiliin ja jostain syystä en inhonnutkaan sen päivän tummia silmänalusia. Näin itseni ihmisenä. Näin itseni todellisena. Uskalsin jopa mennä kouluun ilman meikkiä.
Mutta tuo pieni rohkeus kesti vain hetken.
Opettaja sanoi, että näytin väsyneeltä. Sitten yksi koulun kauneimmista tytöistä kysyi, tunsinko oloni sairaaksi.
Kai näytin sinä päivänä sairaalta ja väsyneeltä. Tai ehkä näytin vain itseltäni.
Ironista on, että näennäisesti harmittomien kommenttien jälkeen tunsin itseni kyllä sairaaksi ja väsyneeksi. En ulkonäköni vuoksi, vaan häpeän vuoksi, joka aktivoitui sisälläni.
Aloin miettiä, mitkä muut asiat ihmiset eivät pitäneet kasvoissani.
Eivätkö kauneusmerkkini olleetkaan kauniita? Ärsyttikö jotakuta pieni pisama oikean silmäni alla? Jos joku tulisi tarpeeksi lähelle huomatakseen pienen lohkeaman hampaassani, irvistäisikö hän?
Tuli piste, jossa mikään kehossani ei tuntunut olevan turvassa kritiikiltä. Ei edes ne osat, joita olin ennen rakastanut.
Näin epävarmuus usein toimii: se alkaa yhdestä yksityiskohdasta ja yrittää sitten vallata kaiken.
Kun väsyy taistelemaan omaa peilikuvaansa vastaan
Lopulta tunsin, kuinka uupumus valtasi minut.
Se ei ollut pelkkää fyysistä väsymystä. Se oli sitä, että valvoin itseäni jatkuvasti. Tarkistin kasvojani jokaisesta peilistä. Mietin, katsoiko joku juuri sitä, mitä yritin piilottaa.
Pohdin, kertoisinko joskus toiselle ihmiselle kaikki nuo minusta löytämäni “totuudet”, jotka tuntuivat minusta loukkaavilta.
Vastaus oli selvä ja välitön: en. En missään tapauksessa.
Sitten mieleen nousi toinen, paljon tärkeämpi kysymys:
Jos en puhuisi toiselle ihmiselle näin, miksi sallisinkaan itseni uskoa, että minun pitäisi vihata itseäni?
Oli aika katsoa itsetuntoani rehellisesti. Ei teeskennellä täydellistä varmuutta. Ei sanoa itselleni kauniita lauseita uskomatta niitä. Vaan alkaa kohdella itseäni hieman suuremmalla kunnioituksella.
Jos olet samankaltaisessa prosessissa, voi olla hyödyllistä lukea myös miten aloittaa itsensä hyväksyminen keskittymällä siihen, mitä rakastat. Joskus kyse ei ole siitä, että alkaisi rakastaa kaikkea kerralla, vaan siitä, että lakkaa hyökkäämästä itseään vastaan joka päivä.
Itsensä hyväksymisen harjoitus: katso epätäydellisyyksiäsi lempeydellä
Päätin tarttua toimeen ja tein inventaarion kaikista piirteistä, joita halveksin itsessäni.
Ensimmäisenä kynääni ilmestyivät tummat silmänalukseni.
Siitä työ alkoi. Mutta siinä myös sota saattoi päättyä.
Sen sijaan, että olisin nähnyt ne läiskinä, aloin kuvitella tummat silmänalukseni pieniksi kuiksi silmieni alla olevassa avaruudessa. Pehmeäksi mysteeriksi sieluni ikkunoiden ympärillä.
Ja tiedätkö mitä? Voin myös valita nähdä ne perheeltäni perittynä jälkenä. Historian merkkinä. Veren, unen, muistin ja elämän jättämänä jälkenä.
En tarvinnut tehdä niistä virhettä, jotta maailma ymmärtäisi ne. En tarvinnut peittää niitä joka päivä ansaitakseni tuntea oloni siistiksi ja kelpaavaksi.
Tietenkin voin meikata, jos haluan. Voin leikkiä väreillä, tekstuureilla ja hehkuilla. Ongelma ei ollut meikissä. Ongelma oli se, että käytin sitä pelosta käsin, aivan kuin luonnollisten kasvojeni pitäisi pyytää anteeksi.
Ero on valtava: yksi asia on koristautua mielihyvästä, ja aivan toinen on piiloutua häpeästä.
Miten muuttaa tapaa, jolla puhut itsellesi peilin edessä
Jos sinun on tänään vaikea hyväksyä jokin osa itsessäsi, aloita tarkkailemalla kieltä, jota käytät itseäsi kohtaan.
Sinun ei tarvitse siirtyä hetkessä ajatuksesta “vihaan tätä” ajatukseen “rakastan tätä”. Tuo harppaus voi tuntua teennäiseltä. Mutta voit kokeilla lempeämpiä ja realistisempia lauseita:
- “Tämä osa minua on olemassa, enkä minun tarvitse rangaista sitä.”
- “Kasvojeni ei tarvitse miellyttää kaikkia ollakseen kunnioituksen arvoiset.”
- “Voin hoitaa itseäni hylkäämättä itseäni.”
- “Kauneuteni ei riipu siitä, että poistan jokaisen luonnollisen piirteen.”
Voit myös kirjoittaa tunteesi ylös. Paperille paneminen auttaa hiljentämään mielen melua. Jos tämä ajatus tuntuu sinusta hyödylliseltä, tämä artikkeli aiheesta miten päiväkirjan kirjoittaminen auttaa kasvamaan sisäisesti voi tarjota sinulle ohjausta yksinkertaisen ja hyvin inhimillisen keinon kautta.
Ja jos huomaat, että epävarmuutesi kumpuaa vanhoista haavoista, toistuvasta kritiikistä tai mahdottomista vaatimuksista, älä tuomitse itseäsi. Joskus tarvitsemme aikaa, tukea ja uusia kokemuksia rakentaaksemme uudelleen suhteemme kehoomme.
Piirteesi kertovat tarinan, eivät virhettä
Jos joku vastustaa omia erityispiirteitään, haluan sanoa sinulle jotain lempeästi.
Ehkä toinen kulmakarvasi on hieman korkeammalla kuin toinen. Ehkä sinulla on jälki leuan alla. Ehkä otsassa on arpi lapsuuden onnettomuudesta, joka parani huonosti. Ehkä nenäsi ei sovi muodin standardeihin. Arpia. Pisamia. Läiskiä. Epätäydellisiä hampaita. Tummia silmänalusia. Poimuja. Tekstuureja.
Mikään niistä ei tee sinua vähemmän arvokkaaksi.
Epätäydellisyys, kun lakkaamme katsomasta sitä julmuudella, voi muuttua syvästi upeaksi. Se voi olla muistia. Se voi olla luonnetta. Se voi olla identiteettiä.
Voit jopa muuttua oman tarinasi etsiväksi, katsetta muuntavaksi noidaksi, taiteilijaksi, joka luo kauneutensa yksinkertaisesti olemalla se, joka on.
Syventääksesi tätä matkaa, sinua voi myös tukea todellisen itsesi löytäminen, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Sillä itsensä hyväksyminen ei aina ole mukavaa, mutta se on usein vapauttavaa.
Tänään valitsen katsoa tummia silmänaluksiani toisin.
En virheenä.
Enkä minään, mikä minun täytyy korjata ennen kuin voin astua maailmaan.
Vaan pieninä omana kuunani. Pehmeänä varjona, joka kuuluu myös valooni. 🌙
Rakas sydän, tummat silmänaluksesi ovat kauniit. Eikä sinun tarvitse pyyhkiä itseäsi pois ansaitaksesi rakkautta.
