Kun kuulin, että 'Joker'-elokuvalle oli tulossa jatko-osa, ajattelin: "Mahtavaa! Lisää hulluutta!" Mutta kun näin 'Joker: Folie à Deux', ilmeeni muuttui pettymyksen meemiksi.
Kuinka elokuvasta, joka oli kulttuurinen ilmiö, voi tulla niin, sanotaanko, kamikaze-esitys? Tässä ei ole sankaria, ei naurua, ja vielä vähemmän merkitystä. Joaquin Phoenix ja Lady Gaga syöksyvät syvyyksiin, mutta onko todella mitään, mikä pelastaisi heidät?
'Joker'-elokuvassa Todd Phillips sai meidät uppoutumaan Arthur Fleckin, kärsivän klovnin, mieleen, joka unelmoi komedi urasta yhteiskunnassa, joka sivuutti hänet.
Elokuva resonoisi jännittyneessä sosiaalisessa kontekstissa. Todellisuus kietoutui fiktioon niin, että monet meistä ajattelivat: "Tämä voisi olla heijastus omasta hulluudestamme". Mutta mitä täällä tapahtui?
Musikaali, joka haastaa logiikan
De entrada, konsepti musikaalista, joka perustuu 'Joker'-universumiin, sai minut raapimaan päätäni. Musikaali? Oikeasti! Mikä seuraavaksi? 'Joker: Musikaalikomedia'? Ajatus nähdä Phoenix musikaalinumerossa on kuin kuvittelisi kalaa lentämässä. 'Folie à Deux' -elokuvan premissi vihjaa kahden hulluuden välisestä yhteydestä, mutta mitä todella tunnen, on se, että hahmot jäävät eräänlaiseen emotionaaliseen limboon.
Musikaalinumerot yrittävät tarjota hengähdystauon vankilan elämän karusta todellisuudesta, mutta pakomatkan sijasta niistä tulee kidutusta. Tuntuiko kukaan muu näin? Vai olin vain minä? Kemia Phoenixin ja Gagan välillä on niin olematonta, että tuntuu kuin he olisivat eri planeetoilla.
Laskeuduttu katastrofi
Elokuva tuntuu epäonnistuneelta kokeilulta. Onko tämä kritiikki Hollywoodia kohtaan? Onko se luovan vapauden huuto? Vai, vielä pahempaa, onko todella ajateltu, että tämä toimisi? Musiikkielementit, oikeudelliset asiat ja rakkaus eivät sovi yhteen palapelissä, joka on jo itsessään hämmentävä. Kaikki, mikä loisti ensimmäisessä osassa, näyttää täällä haihtuvan itseään suurempaan teeskentelyyn.
Jos 'Joker' oli matka hulluutta kohti, 'Folie à Deux' tuntuu päämäärättömältä kävelyltä. Aiemmin meitä näyttöön liimannut hallusinatorinen tunnelma muuttuu loputtomaksi karikatyyriksi, joka yrittää, tuloksetta, vangita huomiomme.
Phoenixin esitysten toistuvuus tuntuu loputtomalta kaikulta ja, rehellisesti sanottuna, väsyttää. Kuinka monta kertaa vielä voimme nähdä miehen huutavan kipuaan?
Kärsimys loppu
Elokuvan päätös tuntuu uupumuksen huokaukselta. Ei ole lunastusta, ei merkitystä, vain uhraava teko, joka päivän päätteeksi vaikuttaa tyhjältä. Jos koskaan oli aikomus tehdä jotain rohkeaa ja provosoivaa, se on kadonnut kertomuksen kaaokseen, joka ei tiedä mihin on menossa.
'Joker: Folie à Deux' on kokemus, joka saa miettimään: onko tämä todella sitä, mitä halusimme? Vastaus on äänekäs "ei". Ehkä meidän olisi pitänyt jättää Arthur Fleck omaan maailmaansa, jossa hänen hulluutensa ja yksinäisyytensä resonoivat kaikkien kanssamme.
Päätelmänä tämä jatko-osa vaikuttaa enemmän epäonnistuneelta itsekritiikkiharjoitukselta kuin edeltäjänsä juhlistamiselta. Joten, pitäisikö meidän pysyä ensimmäisessä osassa ja unohtaa tämä? Minä sanon että kyllä!